Kirja-arvostelu
Pauliina Aukee, Jyväskylän Zonta -kerho
Myönteinen miehisyys ja teollisuuden raaka-aineiden läpinäkyvät tuotantoprosessit voivat ehkäistä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa
Naisten voima. Lääkäri toivon ja parannuksen lähettiläänä.
Kirjoittanut Denis Mukwege (2021). Suomentanut Tero Valkonen. Kustantanut Tammi, 2023.
Denis Mukwege (68 v) on kongolainen naistentautien ja synnytysopin lääkäri, joka sai vuonna 2018 Nobelin rauhanpalkinnon. Hän syntyi köyhään afrikkalaiseen monilapsiseen perheeseen. Vastasyntyneenä hän kärsi pahasta henkeä uhkaavasta tulehduksesta, jonka antibioottihoidon onnistui ruotsalaisen opettaja ja lähetyssaarnaaja Majken Bergman ikimuistoisesti järjestämään. Hänen kotikaupunkinsa Bukavu sijaitsee Kivu-järven niemimaalla keskisessä Afrikassa. Kongon demokraattisen tasavallan ja Ruandan välinen raja kulkee kuvan kauniin Kivujärven poikki. Järvessä on suuret hiilidioksi- ja metaanikaasuvarannot, joiden purkautumisesta geologit ovat olleet huolestuneita. Wärtsilä Finland on avustanut Kiwuwatt kaasutehtaan perustamista Ruandassa.
Oma elämänkerrallisessa teoksessa Mukwege kuvaa omaa kasvua pojasta mieheksi, joka hoitaa erittäin kovan kohtalon kokeneita naisia. Samalla hän kuvaa ranskankielisen Belgian alusmaan itsenäistymistä, eri uskontokuntien lähetyssaarnaajien toimintaa maassa, kylänsä ja perheensä selviämistä eri muutosvaiheista. Lähetyssaarnaajien mukana tuli eurooppalainen ajattelu ja perinteet aiheuttaen lähes kulttuurisen katastrofin, kun vanhat afrikkalaiset tavat saivat väistyä. Toisaalta kirkko tarjosi kirjoittajan isälle ja äidille mahdollisuuden koulutukseen. Kuusivuotiaana Mukwege näki kuinka aseistautuneet joukot keskeyttivät jumalanpalveluksen ja veivät ruotsalaisen papin pois. Väkivaltaisuudet jatkuivat vuosia ja Mukwege kirjoittaa, että jo varhain häneltä karisi pois se harhakäsitys, että vanhemmat, yhteisö tai kaikkein vähiten Kongon valtio saattaisi suojella häntä.
Sairaita auttavan kutsumuksensa Mukwege sai kahdeksan vuotiaana kiertäessään kyliä pastori-isänsä ja nähdessään sairaan vauvan. Hän tajusi missä menee henkisen auttamisen ja lääketieteellisen auttamisen raja, mutta köyhän afrikkalaisen tie opiskelemaan ei ollut yksinkertaista. Lopulta hän haki äitinsä kannustamana uuteen Burundin pääkaupunkiin Bujumburaan rakennettuun lääketieteelliseen tiedekuntaan. Ensikosketuksen todelliseen työhön hän sai lääkäriopiskelijana Ruotsin helluntaiseurakunnan johtamassa Lemeran kylän sairaalassa. Paikka avasi hänet näkemään Kongon maaseudun äitiyshuollon kriisin. Hän kirjaimellisesti hyppäsi ’syvään päätyyn’ auttamaan synnytysongelmaisia äitejä ja lapsia, tietämättä ja ymmärtämättä kaikkia yhteiskunnallisia ongelmiin myötävaikuttavia seikkoja.
Tuohon aikaan ei koko Etelä-Kivun maakunnassa ollut yhtään täysinoppinutta gynekologia. Naisia kuoli joka päivä pelkästään siksi, että keisarinleikkaukselle ei ollut tekijää. Pitkittyneet synnytykset johtivat virtsarakon, emättimen tai peräsuolen välisiin avanteisiin aiheuttaen henkilön yhteisöllisen hylkäämisen. Näiden lähin hoitopaikka oli Etiopian Addis Abeda. Niinpä Mukwege alkoi ajatella synnytysten ja naistentautien alaa omana erikoisalanaan ja pääsi suorittamaan jatko-opintoja Keski-Ranskaan Angersin sairaalaan. Koko erikoistumisaikana hän ei nähnyt yhdenkään äidin kuolevan.
Palattuaan takaisin Kongoon Mukwege toimi aluksi Lemeran sairaalan lääketieteellisenä johtajana ja perusti kätilöiden koulutusohjelman. Äitikuolemat vähenivät ja monet seikat puolsivat paluuta kotimaahan, kunnes 1990-luvulla tilanne muuttui äkillisesti. Kahden heimon, hutujen ja tutsien väliset jännitteet ensin Burundissa, sitten Ruandassa ja Kongossa aiheuttivat pyörteen, johon miljoonat ihmiset joutuivat. Pintaan nousivat katkeruus, kosto, joukkomurhat, – raiskaukset ja -kidutukset.
Kirjan sivut 64-178 sisältävät kertomuksia karmaisevista hyökkäyksistä siviilejä kohtaan ja kuvauksia silpoutuneiden naisten ruumiiden leikkaushoidoista sekä henkisistä seuraamuksista. Osa julmuuksista on todella raakoja. Helteisissä olosuhteissa hygieniasta huolehtiminen on välillä hankalaa, mutta ei tarvitse paljon mielikuvitusta arvatakseen minkälaista hajua ja epämukavuutta ruhjeista kärsivillä on ollut ennen hoitoon pääsyä. Lemeran sairaalalla oli sopimus Punaisen ristin kanssa ja sen kautta potilaita alkoi virrata. Ilmapiiri kuitenkin kiristyi ja lopulta sairaala joutui kapinallisten hyökkäyksen kohteeksi.
Dennis Mukwege avioitui vauraan kauppiaan suvun tyttären Madeleine Kaboyi kanssa vuonna 1980. Hän kuvaa saavuttaneensa ja kestäneensä kaiken nimenomaan yhdessä vaimonsa kanssa. He joutuivat pakenemaan lastensa kanssa Kenian Nairobiin kapinallisten ja palkkasotureiden tieltä. Kotimaahan paluun jälkeen oli aloitettava alusta ja Panzin esikaupunki Bukavussa oli sairaalalle sopiva paikka. Ongelmatonta ei ollut Panzin sairaalan varustaminenkaan toisen Kongon sodan puhjettua.
Mukwege kertoo järkyttyneensä tavattomasti jokaisesta uudesta naispotilaasta ja ymmärtääkseen tilannetta hän pyrki keskustelemaan heidän kanssaan leikkauksen jälkeen. Osa käänsi selkänsä, osa tärisi nyyhkytyksestä ja osa kuvasi, että he ovat irrallaan omasta ruumiistaan. Tila sanotaan dissosiaatioksi ja on yleinen reaktio traumaan. Gynekologi koki itsensä riittämättömäksi hoitamaan psyko-sosiaalisia ongelmia, joten sairaalaan hankittiin psykologinen tukiryhmä ja erityinen ryhmä nimeltä mamans che’ries eli rakastavat äidit. He ovat upeita, lämpimiä ja eläväisiä naisia, jotka toimivat uskottuina ja oppaina. He pyrkivät havahduttamaan naiset turtuneisuudesta ja lähestymistapa on ’selviytyjäkeskeisyys’ ilman tiettyjä normia toipumiseen. Lisäksi tarmokas juristi Therese Kulungu perusti Panzi-sairaalaan lakiteknisen palvelun. ”Vammat, raiskaukset, muistot, eivät ne katoa. Ne täytyy hyväksyä. Niitä ei saa tekemättömäksi, vaikka miten tahtoisi. Mutta kun panee jalkaa toisen eteen joka päivä, niin ennen pitkään, ajan mittaa, ne voi jättää taakse, ” kertoi selviytyjä, jota hänen perheensä ei hylännyt.
Kirjoittaja on pohtinut sitä, miksi miehet raiskaavat eikä hänellä ole siihen helppoa vastausta. Isänä, miehenä ja kansalaisena kaikki tuntuu mielipuolen työltä eikä lääketiede auta sen asian ymmärtämisessä. Historiallisesti naisen arvo Kongossa on ollut vähäinen. Oikeuslaitos ei toiminut. Taistelijat olivat väkivallan himossa ja kun raiskauksesta ei tullut seuraamuksia siitä tuli tapa. Osa oli joutunut komentajinsa seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Mitä nuorempina taistelijat saadaan mukaan, sitä enemmän heihin kohdistuu aivopesua. Kirjan loppuosa laajenee tarkastelemaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa globaalisesti ja eräällä tiedonkeruumatkalla hän kertoo olleensa yhdessä ministeri Elisabeth Rehnin kanssa.
Mukwege ei kiistä tyttöjen ja poikien luonnollisia eroja, mutta hänen mukaansa vanhempien tulisi päättää mitä taipumuksia tulisi korostaa tai hillitä ja mitä he arvostavat nuorissa. Hänen mukaansa meidän tulisi kasvattaa poikia vailla voimaan, valtaan ja hallintaan liittyviä ennakkokäsityksiä miehisyydestä ja suoda pojille vapaus ilmaista tunteita. ’Myönteistä miehisyyttä’ voidaan edistää yhteisössä ja naisten oikeuksia voidaan toteuttaa lempeän kunnioittavalla tavalla. Isien pitäisi puhua seksistä pojille ja auttaa heitä ymmärtämään mitä suostumukseen ja yhteisymmärrykseen perustuva seksi on.
Joka puolella maailmaa raiskausta on käytetty aseena etnisissä ja uskonnollisissa konflikteissä tarkoituksena hallita ja tuhota toisin ajattelevien väestö. Kongossa raiskauksia on tehty kun valloittajasotilaat ovat hakeneet jännitystä ja pyrkineet kostamaan, paikallisia populaatioita on haluttu hallita ja myös taloudella on ollut merkitystä, koska Kongon maaperässä on paljon mineraaleja, arvometalleja ja timantteja. Jos tuotantoprosessit eivät ole läpinäkyviä, voimme jokainen olla osana maailmanlaajuista naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, korosti Dennis Mukwege Nobelin rauhanpalkinnon puheessaan.
Plos Medicine:
Rape with Extreme Violence: The New Pathology in South Kivu, Democratic Republic of Congo
Denis Mukengere Mukwege, Cathy Nangini Published: December 22, 2009
